Sumun sylissä - matka meditaatioon

"Sumuun

tahtoo tyttö pelokas,

sumu ottaa syliin,

arpeen puhaltaa”

Runoilija Heikki Niskan Sumu -runon osa soi tänä aamuna mielessäni. En erottanut sankalta sumulta ikkunan takaa muodon muotoa. Päätin istahtaa meditaatiotyynylle. Siihen samaan paikkaan, johon aamuisin olen opettanut itseäni istumaan. Olen huomannut pimeän vuodenajan vaikuttavan minuun voimakkaasti - varsinkin jos taistelen pimeyden tuomia tunteita vastaan.

Siispä hidastus. Sumun ja sydänsyksyn keskellä on tyynylle istuminen, meditaatio, tullut kiinteäksi osaksi päivän aloitusta. Sytytän kynttilän, istahdan ja suoristan selkärankani. Valitsen istua, keskittyä hengityksen syntymiseen ja sammumiseen viidestä minuutista kahteenkymmeneen. Pyrin löytämään itsestäni levon paikan, paikan ajatusten ja tunteiden takana. Paikan minussa, joka kuuntelee ja havainnoi kaiken hälyn takana.

Menestys on vaihteleva.

Iloitsen pienestäkin hetkestä, kun humpsahdan läsnäoloon.

Tämä rituaali tuo rauhan sumuisan aamun keskelle. Vaikka hämäryys saa päivän hitusen unisen oloisaksi, voin silti tuntea elämänvoiman sisälläni: kuinka oma rakas hengitys syntyy ja sammuu, yhä uudelleen. Voi, kun voisin vain istua nämä pimeän vuodenajan zafullani! Kuitenkin, kuten missä tahansa vuodenajassa, on balanssi paikallaan. Kehon liikutus ja pieni tanssi lempimusiikin tahtiin on mitä parhain herättäjä aamumeditoinnin jälkeen. Pieni lämpö kehossa virittää päivän töihin.

Ystäväni huokaisi jokin aika sitten, miten vaikeaa on ottaa aikaa meditaatiolle tai mindfullness-harjoitukselle. Vaikka tietää hyödyt ja tutkimustulokset, aikaa ei vain tule otettua. Ei vain pysty. Usein emme ota aikaa ajattomuudelle, aikaa tietoiselle olemiselle, ennenkuin on pakko. Ennenkuin mieli tai keho vaatii täyden huomion kivulla, menemällä rikki.

Keskitymme länsimaisessa ajattelussa usein ongelmien korjaukseen enemmän kuin ennalta ehkäisyyn. Perinteinen kiinalainen lääketiede kehottaa ajattelemaan toisinpäin. Siitä kumpuavan viiden vaiheen (luonnossa, meissä ihmisissä, aisteissa ja sisäelinverkostoissa esiintyvän järjestelmän) perusteella elämme syksyssä tarpeettoman pois leikkaavan ja vain oleellisen eteen supistavan metalli-elementin aikaa. Tässä ajassa irtipäästäminen, suru ja toisaalta kauneuden kokeminen auttavat valmistautumaan talven tyhjyyteen, hiljaisuuteen. Luonnolliseen lepoon ennen kevään koittoa.

Ystävän kanssa puhellessa jaoimme ajatuksen, etteivät haasteiden ennalta ehkäisynä mitkään upeat mietelauseet ja kehotukset “olla vain lempeitä itsellemme” auta, ellemme sisäistä niitä teoillamme. Kuuntele sitä ääntä, jolla itsellemme puhumme. Ellemme luo pienillä arkisilla teoilla tapoja ja muutoksia, jotka auttavat kultivoimaan levollisuuden ja lempeyden tilaa varsinkin aikoina, kun energiaa on vähemmän. Pienet tavat voivat muuntua luonnon lailla. Tällä hetkellä minulle tuo arkinen tapa palata elinvoimaani on meditaatio.

Ja keino ottaa se aika, on istahtaa sille tyynylle joka päivä, samaan aikaan. Näin rutiinista syntyy rituaali.

Meditaatio on kuin sumuun luottamista. En voi kiiruhtaa sen läpi, on vain luotettava. Luotettava, että tyyntyvä mieli puhaltaa sydämen, mielen ja kehon arpeen parantavaa voimaa.

Luonto kutsuu hiljaisuudessaan kääntymään sisäänpäin. Luottamaan, että valo koittaa pimeyden jälkeen. Pimeä aika on erinomainen ajankohta harjoitella tietoista läsnäoloa, mietiskelyä. Hengittämistä kohti pelkoja ja pelkojen kohtaamisesta syntyvää viisautta. Nyt energiaa on käytettävussä vain olennaiseen, elämänvoiman ylläpitämiseen.

Mikä auttaa Sinua suuntaamaan energiasi oleelliseen sumuisina aikoina?

Sumun sylistä,
Anni