Arjen rituaali yksinäisyydestä yhteyteen

Kun mikään ei tunnu miltään. Kun arki on tasapaksuuntunut. Kun tuntuu, että on aivan yksin. 

Hengähdä ulos. Et ole yksin. Ilmassa on ollut jo kauan syvä tarve yhteisille teoille, rituaaleille, yhteen tulemiselle - merkitykselliselle yhdessä olemiselle, jakamiselle. Rituaalit ovat siirtymiä, niillä luodaan toivoa, hyvästellään vanhaa, niillä siunataan ja suojellaan elämää. 

Rituaali juontuu kreikan kielen alkuperäisestä merkityksestään “teko tai asia, joka on tehty”. Rituaalin rutiinista erottaa sen luonne: Rituaali on teko, joka on kohotettu arjesta. Teko, joka tekee hetkestä merkityksellisen.

Ajassa, jossa emme ole päässeet yhteisten vanhojen rituaalien äärelle ja arki on monin tavoin tasaista, henkilökohtaisten rituaalien painoarvo kasvaa. Monet meistä ovat löytäneet lohtua luonnosta. Metsään menosta on tullut tietoinen henkilökohtainen rituaali. Parhaimmillaan tällainen rituaali avaa luontosuhdettamme syvemmälle ja opimme hyväksymään elämän muutoksia. Luonto voi tuntua turvalliselta, kun taas kanssaihmiset jopa pelottavilta pitkän erossaolon jälkeen. Tarvitsemme kuitenkin toisiamme. Tämä aika on tuonut meille yksilöinä ja yhteisöinä uusia tarpeita. Tarpeita löytää turvaa, elpyä, löytää itsemme ja toisemme uudelleen kestävällä tavalla.

Kun nyt pysähdyt, maistele ajatusta - Millaista hellää rituaalia kaipaat muistamiseen, että olemme täällä yhdessä?

Mikä saa sinut tuntemaan olevasi elossa muiden kanssa?

Minulle rituaalien luominen on yksi elämän kantava voima - yhdessä ja yksin. Eräs itsereflektion rituaalini on kuunkierron seuraaminen: Uudenkuun aikaan virittäydyn asettamaan myönteisen pyrkimyksen, istuttamaan mielen siemeniä, kuten yhden sanan, seuraavalle kuukauden punaiseksi langaksi. Täydenkuun aikaan reflektoin menneen kuun tapahtumia. Teen tietoista irtipäästämisen työtä asioista, joiden pyörittely tässä hetkessä ei palvele ketään. Ajan seuraaminen kuun avulla on rituaali, joka vie minua hiukan juurtuneemmaksi luonnon rytmiin oman mielen syövereistä.

Joogaharjoituksessa etänä ja lähellä muiden kanssa koen tärkeäksi muistaa ja muistuttaa, että hengitämme tässä yhdessä. Se on iso yhteinen tehty teko. Hiljentyminen on yhteinen rituaali, jossa harjoittelemme olennaisen kuulemista. Ehkä jopa hetkittäin päästämme irti päästä ja antaudumme elämän kannattelulle, hiljaiselle viisaudelle kaiken hälyn takana.

Tiedäthän, että hengitämme juuri nytkin yhdessä, sinä siellä ja minä täällä?

On merkityksellistä muistaa, että jaamme saman ilman. Olemme pelkoinemme ja huolinemme, haavoittuvaisina ja epätäydellisen täydellisinä täällä yhdessä.

Niinpä tahdon jakaa sinulle pienen hengitysharjoituksen, pikkuruisen rituaalin, joka auttaa itseäni virittymään yhteisyyden tuntemiseen arjessa (voit vaikka nauhoittaa tämän itsellesi):

Löydä rento istuma-asento rauhallisessa paikassa.

Hiero käsiäsi yhteen, niin että tunnet lämmön niiden välissä. Tuo sitten kätesi sydämesi päälle. Tunne lämmin pulssisi, elämän voima, käsiesi alla. Hengähdä ulos, ja hellitä. Laskeudu tuntemaan täysin pulssisi, sydämesi, hengityksesi sellaisena kuin se on.

Kun hengittelet kohti sydäntäsi,  palauta mieleesi sydäntäsi läikähdyttävä ihminen tai eläin ja tunne, että hengitätte yhdessä, sinä täällä ja hän siellä jossain. Anna yhteisen hengityksen tunnun ja muiston hänestä vaikuttaa sinuun, lämmittää mieltäsi. Hetken hengiteltyäsi kiitä tätä tyyppiä pienellä hymyllä ja siirry hengittelemään toista ihmistä. Ehkä siirryt hengittelemään kohti kokonaista yhteisöä. Naapurustoa. Kaupunkia. Anna sydämessä läikkyä yhteinen levollinen pulssi. Muistutus siitä, että olet yhteydessä muihin omalla konkreettisella hengitykselläsi. Kiitä lopuksi itseäsi, hengitystäsi, sydäntäsi tästä hetkestä.

Ehkä tietoiseen hengitykseen paluu voi olla arjen pieni rituaalisi kohti yhteyden tuntua. Vai olisiko se jokin muu Sinulle merkityksellinen teko?

Joka tapauksessa toivon:

kun mielesi kääntyy seuraavan kerran sykkärälle sisäänpäin, muistathan, että hengittelemme täällä yhdessä.

Juuri nyt.

Lämmöllä,
Anni